Ihana Farfalla

Aiemmassa elämässä testasin yhtenä työni osana luonnonkosmetiikkaa, tehden luomukosmetiikan arvioita esimerkiksi Voi Hyvin-lehteen, Hidasta elämää-sivustolle ja pisimmälle työnantajalleni Meidän Perhe-lehdelle. Luomukaupoissa olen luonnonkosmetiikan ostajana (ja nuoruudessa myyjänäkin) pyörinyt 1980-luvulta asti. Muistan vieläkin sen ajan, jolloin ainoat luomuystävän vaihtoehdot olivat Weleda ja Dr Hauschka.

Nykyään luomusarjoissa on mistä valita, ja kilpailu on kovaa. Minua ilahduttaa se, että sarjat eivät kilpaile nykyään paremmuudesta ainoastaan kosmetiikan saralla, vaan myös eettisyydestä. Siksi halusin tehdä postauksen eräästä nykyisestä suosikkisarjastani Farfallasta, jonka periaatteisiin on aina kuulunut reilu kauppa, naisyrittäjyyden tukeminen ja viljelyalueiden yhteisöjen hyväntekeväisyysprojektit. Farfallalla on myös yksi korkeimpia luonnonkosmetiikkasarjojen luomuprosenteista, NaTruen mukaan 99%.

Farfallaa ei löydy vielä joka ekokauppaketjusta, sillä sarjan Suomen maahantuoja Raisa Kaipainen on ollut erityisen valikoiva jälleenmyyjien suhteen, haluten sarjan eettisten arvojen mukaisesti olla erityisesti pienten toimijoiden puolella. Yhdeksi Farfallan jälleenmyyjäksi on hiljattain valittu Helsingissä, Jyväskylässä ja nettimyynnissä toimiva Ekolo,  joka on arvoiltaan sitoutunut vahvasti kestävään tuotantoon ja kulutukseen, mutta sitä myyvät myös monet ekokampaamot ja kaupat. Farfallaa saa myös nettikaupasta, ja Helsingin Töölön Tullinpuomissa toimivasta showroomista, jossa tuotteita pääsee testaamaan.

Olen intohimoinen luomutuoksujen käyttäjä. Tavalliset hajuvedet hylkäsin jo 15 vuotta sitten kun huomasin, miten paljon aidoista eteerisistä öljyistä valmistetut luomutuoksut lisäävät hyvinvointiani ja tasapainottavat mieltä ja mielialaa. Haasteena Suomessa on edelleen ollut löytää todella hyviä luomutuoksuja, ja yleensä käy vielä niin, että kun löydät sen erityisen hyvän suosikkituoksun, pian se poistuu markkinoilta (kuten kuulemma on nyt juuri tapahtumassa Acorellen onnistuneimmalle tuoksulle, Sara la Fountainin ihanalle Deliciousille, ja muutamalle muulle loistotuoksulle, joista olen postannut aiemmin täällä ). Kummastelen ilmiötä kovasti. Eivätkö suomalaiset edelleenkään ole löytäneet luomutuoksuja?

Farfallan tuoksuvalikoima on ainakin Suomen luomukosmetiikkamarkkinoiden laajin eikä muutu ärsyttävästi koko-ajan. Pidän kaikista sarjan tuoksuista, mutta tämän vuoden uutuustuoksusta Terres
d´aventure tuli uusi suosikkini. Tässä molemmille sukupuolille sopivassa sitruksisessa tuoksussa sekoittuvat mandariini, bergamotti, vihreä salvia ja vetiver.

Paitsi parfyymejä, Farfalla valmistaa ihania huonetuoksuja. Viime joulun alla, kun olin juuri muuttanut, asunto oli kaaoksessa ja joulutunnelman rakentaminen uuteen kotiin mahdottomuus, tämä huonetuoksu pelasti tilanteen ja toi muuttolaatikoiden keskelle edes jotain joulumielen tapaista.

Toinen Farfallan tuote, jonka erityisesti haluan suosikkina mainita, on tuhkimotippojen lailla vaikuttava, stressaavissa tilanteissa ihoa elvyttävä Bliss Creme. Tämä on loistovoide niihin vähän huonompiin räntäaamuihin, joita näinä aikoina piisaa. Bliss cream sisältää hohtavia mineraalihiukkasia, inkapähkinää ja brasilialaista pippuripuuta, joilla on onnellisuushormoni dopamiinin erittymistä sekä verenkiertoa edistävä vaikutus. Mainoksen mukaan Bliss cream tuo kasvoille "vastarakastuneen" hehkun, Tästä en mene takuuseen, mutta parhaana vaihtoehtoisena pahan päivän tuotteenani tämä on pysynyt jo pidempään, enkä sen veroista ole muista luonnonkosmetiikkasarjoista vielä löytänyt.

Itsensä linttaajan sydänmatka

Tämän kirjan ilmestymistä en melkein jaksanut odottaa. Jo ennakkotietojen perusteella aihe kutsui minua voimakkaasti puoleensa, olenhan itsekin kirjoittanut kirjan suorittamiselämästä ja siitä irti päästämisestä. Sen jälkeen aihetta ovat käsitelleet monet muutkin kirjailijat, myös tässä Hidasta elämää-kirjasarjassa.

Anna Taipaleen Sydänjuttu- kirjan näkökulma tuntui kuitenkin uudenlaiselta. Tämän kirjan poikkeuksellinen energia ei perustu mihinkään -ismiin, tai oman jutun markkinoimiseen toisille, vaan johonkin paljon aidompaan: pitkän linjan etsijän syvältä läpikäytyyn omaan kokemukseen.

En pettynyt. Minusta Anna Taipaleen Sydänjuttu on koko tähänastisen Hidasta elämää-kirjaperheen aidoin ja viisain kirja. Kirja, jonka suuruus perustuu aidosti koettuun omaan läpimurtoon. Kirjoittaja ei saarnaa ylhäältäpäin oikeassa olijan ylimielisyydellä, vaan saamme kompastella kohti omiakin oivalluksiamme Annan kanssa, joka tunnustaa olevansa entinen itsensä mestarilinttaaja ja itsensä piippuun vetäjä. Nainen, joka uskoi, että hyvinvoinnin eteen pitää ponnistella, että itse on olemassa ennen kaikkea muita varten. Ja että rennosti ei tässä elämässä nyt ainakaan saa ottaa.

Taipaleen kirja opastaa kroonista itsensä väheksyjää ja laiminlyöjää sallimaan pienin askelein itsellensä hyvää. Se kannustaa kyselemään omalta itseltään ihan pokkana, mitä oikeasti haluaisi nyt tehdä. Niistä ihan pienistä arkipäivän sallimisista kasvaa lopulta sopusointuisempi elämäntapa. 

Ajattele asiaa näin: jos itselleen lepohetken, suklaalevyn tai ei:n salliminen on vaikeaa, kuinka haastavaa olisikaan vastaanottaa unelmiensa mies tai elämänsä duuni?

Ein sanominen on itselleni nykyään, vuosien harjoittelun jälkeen, jo aika helppoa. Silti kolahti Taipaleen kuvaus siitä, miten hänen sinnikäs toimintamallinsa oli ollut ”neuvotella, rakentaa ja saada toiset ymmärtämään itseään”. Sen sijaan, että olisi vetänyt vain rajat toivottomille yrityksille, ymmärtänyt milloin kannattaa rakentaa, milloin taas poistua, ja sanoa se EI!!!

Taipale myös selittää ehkä selkeimmällä tavalla ikinä, mitä oikein tarkoittaa se self-helpin ikuisuusmantra itsensä hyväksymisestä: sitä, että hyväksyy itsensä myös ahdistuneena, pelkäävänä ja keskeneräisenä. 

Ei siis vasta sitten kun on valaistunut.

Voimaantuneisuus ei vain tipu sinuun jostain, kun olet tarpeeksi työstänyt itseäsi tai henkistynyt. On valinta suhtautua itseensä ja elämäänsä myötämielisesti, huolimatta siitä mitä olet kokenut.

Anna Taipale kehottaa meitä kuuntelemaan rohkeammin, mitä tarpeita oman elämämme ikuisuusmantrojen alla lymyää. Esimerkiksi jos en ole vielä kohdannut kumppania, ja väitän tämän olevan Onneni Ehdottomasti Välttämätön Palikka, kannattaisi miettiä mikä suruni ja kaipuuni alla oleva tarve on, ja yrittää toteuttaa noita asioita omassa elämässä. Ylipäätään kannattaisi paljon, paljon enemmän miettiä mitä olen tehnyt itseni hyväksi viime aikoina.

Olenko piiskannut itseäni, vaiko ymmärtänyt itseäni surussa tai stressissä? Olenko uskaltanut näkyä säkenöivänä, anteeksipyytelemättä, vai vanhasta tottumuksesta vetäytynyt anteeksipyydellen varjoihin? Voisinko ehkä ihan itse täyttää huomion tai hyväksytyksi tulemisen tarvettani?

Sydänvoiman löytäminen edellyttää, että alkaa tutkia, mistä oma laiva vuotaa ja mitä voisi tehdä toisin.

Taipale huomioi, että auttajaksi ryhtyminen on monelle kätevä tapa välttää vastuuta omista tarpeista ja tunteista. Kun ihminen alkaa muuntaa itseään "autettavan" - sen tärkeän ihmisen - hyväksynnän toivossa, hän muuttuu samalla epärehelliseksi, vähän kieroksi marttyyriksi ja pelaajaksi. Sillä kun omat tarpeensa aina painaa alas, ne alkavat pullistelemaan jostain päästä väkisinkin ulos. Kehosta, tunnereaktioista tai omasta toiminnasta. Tarvitsevuuskin on eräänlaista itsekkyyttä; jos ei ole voimaantunut huolehtimaan omista tarpeista, siitä seuraa helposti se ajatus, että muut ovat olemassa minua varten, koska minähän kärsin niin kovasti!

Opin tällaisen tavan toimia, koska en uskonut, että omat tunteeni ja tarpeeni ovat yhtä tärkeitä kuin toisten. Olin aina konsultoimassa, kuulemassa tai energisoimassa ystäviäni tai vääntämässä tukkaa kiharalle ja miettimässä, millaiset asut vetoaisivat poikaystäviini tai miten missäkin konfliktissa olisi paras toimia, jotta pääsisimme rakentavasti eteenpäin. Yritin siis jatkuvasti kontrolloida, kuinka toiset minut kokevat ja mitä suhteissani tapahtuu.

Taipaleen rehellinen kirja resonoi meissa kaikissa, jotka olemme olleet ihmissuhteissamme ”ainaisia vastuunkantajia, kilttejä ja kuuntelevia myötäeläjiä, tukijoita tai pelastajia”. Sydänjuttu vinkkaa siitä, miten etenkin parisuhteissa voisikin relata ja mahdollistaa rakkautta sen sijaan, että yrittää vimmana saada sitä tapahtumaan. 

Sydänjuttu väistää ihanasti kaikkea ”henkistä” jargonia, mutta on samalla (tai mahdollisesti juuri siksi) tämän vuoden henkisin kirja. Isot peukutukset myös koko Hidasta elämää-kirjasarjan luoneelle tiimille, joka keksi yhdistää syvälliset sisällöt huikeaan visuaaliseen ilmeeseen, ja tuli näin vahvistaneeksi oikean kirjan arvoa "esineenä", jonka kaikki yhtäkkiä taas haluavatkin omistaa. 

Hidasta elämää-kirjaperhe käänsi -  hupsista vain - päälaelleen niiden ihmisten ennustukset, jotka väittivät, että painettuja kirjoja ei kukaan enää kohta halua, koska kaikki kirjat luetaan muka mielummin sähköisiltä näytöiltä, ja että kirjahyllytkin joutavat turhina huonekaluina kohta kaatopaikoille. Tämän kirjasarjan herkut jokainen haluaa hyllyynsä. Kannet on jopa suunniteltu täydentävän toisiaan kerää koko sarja-periaatteella. Ja mikäpä on tällaista kirjasarjaa kerätessä. 

Kirjan ystävä kiittää!

                                                            Kuva: Sanna Wikström

Lihavoidut lainaukset Anna Taipale: Sydänjuttu

Citypuutarhurin eka kesä

Muuttaessani maalta takaisin kaupunkiin viime vuoden lopussa, uuden kodin valinnan tärkeimpiä kriteerejäni oli, että siinä olisi edes pieni piha tai parveke, jossa voisin kasvattaa jotain. Viidentoista vuoden ajan olin asunut luonnon keskellä, ja huomannut miten paljon vihreys vaikuttaa hyvinvointiini. Tuntui mahdottomalta ajatella elämää ilman multaan koskemista ja kasvun seuraamista.

Löytyikin sopiva asunto jossa oli pieni asukaspiha. Joulukuun harmaudessakin pystyin heti kuvittelemaan millaisen siitä teen.

Asukaspihoja koskevat monenlaiset säännöt, jotka kannattaa tarkistaa ennen taimiostoksia. Minun pihalleni ei esimerkiksi saanut istuttaa puita. Ainakin näissä itä-Helsingin 90-luvun taloissa näyttää olevan paljonkin ensimmäisen kerroksen asukaspihoja, mutta varsin harvoin näkee niiden mahdollisuuksia puutarhamielessä hyödynnetyn. Se ei vain näytä olevan tapana. Minunkin lapiointini ja muut touhuiluni näyttivät herättävän naapureissa keväällä aluksi suurta hämmennystä, mutta sitten jo kiinnostusta. Eräskin naapurin pappa kyselee minulta edelleenkin, aina törmätessämme, että "kuinka paljon niitä perunoita tuli?", vaikka kuinka olen selittänyt että en istuttanut perunoita.

Minun pihani ei lähtökohdiltaan ollut ihanteellinen ruokakasvien kasvattamiseen, koska sille paistaa aurinko vasta iltapäiväkahdesta eteenpäin. Monta kertaa kävelyilläni katselenkin täälläpäin harmitellen niitä ideaalisia lämpimiä eteläpihoja, joissa kukaan ei kasvata mitään. Mitä hyvien kasvatuspaikkojen tuhlausta! Eli jos minun puolivarjoisan pihani muuttaminen vihreäksi oli pikkujuttu, ja sain siltä monenlaista satoa, sinun pihasi voi olla paljon helpompi. Toivon tämän postauksen innostavan muitakin ryhtymään ensi keväänä oman kaupunkiympäristönsä vihertäjiksi.

Tässä näkymiä pihan alkutilanteesta ennenkuin pistin lapion heilumaan. Piha on kooltaan vain hieman parveketta isompi, eli ainoat mahdolliset istutuspaikat olivat etuaidan vierustalla ja pylväästä oikealle näkyvällä pikku alueella. Soran alta piha oli kauttaaltaan laatoitettu. Laatat ovat "siistien" pihojen ystävien suosikkiratkaisu, mutta puutarhurin painajainen. Sillä eihän kiven päällä mikään kasva. Kaikista pihan kohdista, johon halusin istuttaa jotain, piti siis ensin kaivaa laatat pois ja vaihtaa multa paremmaksi.

Lohduttoman ankean kaupunkipihan muuttaminen vihreämmäksi tuntui silti superhelpolta verrattuna edellisen maalaiselämäni vähän isompiin pihaprojekteihin. Laattojen pois kaivaminen vei vain yhden iltapäivän.

Valmiin puupation alta ei tietenkään ollut syytä poistaa laatoitusta, joten poistin sen vain aidan viereltä, johon aioin istuttaa pensaita. Ostin parempaa multaa säkeissä aidan vierelle pensaiden ympärille.

Lajikkeiden valinnassa ja viljelylaatikon lavatarhasuunnittelussa minua auttoi edellisiä pihaprojektejani hoitanut luomupuutarhuri Suvi Lehtonen, jonka asiantuntemusta voin lämpimästi suositella. Pihani valaistusolosuhteista johtuen  Suvi valitsi pensaiksi puolivarjossa tai varjossa viihtyviä lajikkeita: neljä vaaleanpunaista kukkaa tekevää rusokuusamaa ja yhden pikkusireenin. Kuusamat näyttävät ensimmäisen kesän jälkeen menestyvän hyvin, pikkusireenin kohtalo pihan varjoisimmassa nurkassa selvinnee ensi vuonna. Yleensäkin pensaiden ensimmäinen kesä menee juurtumisessa, kasvu alkaa vasta seuraavana kesänä mikäli pensas muuten pärjäilee.

Edellisessä talossani minulla oli kolmen aarin (siis kolmen kaupunkipalstan) verran kasvimaata. Kasvimaahommien vieroitusoireisiin piti hankkia edes viljelylaatikko. Sopivimman kokoisen viljelylaatikon (2 x 1 metriä) omalle pihalleni löysin Siisti pihan valikoimasta. Kätevä miesapuni kokosi sen hetkessä, minkä jälkeen piti miettiä laatikon salaojitus, kun laatikon allahan oli edelleen soran alla se f***ing betonilaatoitus. Suvi Lehtonen kehotti minua laittamaan laatikon pohjalle paksun kerroksen lehtiä. Niitä sain ystävän pihalta Helsingin Käpylästä, ja vuorasin paksulla lehtikerroksella laatikon. Tämän jälkeen piti enää laittaa mullat laatikkoon.

Maalaispihan ja kaupunkilaispihan suurin ero on tilanpuute: piti tarkkaan suunnitella mitä laatikkoon pysyvästi istuttaisin. Pihasta toiseen minulla on ollut kahta perennalajia, joiden kukinta on aina rytmittänyt minulle Suomen kesää: kultapalloja ja malvaa. Niitä oli siis ehdottomasti saatava, samoin kuin pioni, joka pihoillani on aina kasvanut. 

Kultapallot ja malvan sijoitin laatikon takaosaan, ja etuosaan, vähän muista erilleen, pionin. Tiesin kuinka hankala diiva pioni on, ja ettei se siedä kastelua samalla tavalla kuin muut laatikon lajit. Pioni on myös niitä lajikkeita, jotka arpovat vähän kauemmin lähteäkö kukkimaan/elämään vaiko ei, eli senkin kohtalo on tämän kesän jälkeen vielä epäselvä. Kukkia ei pioniin tänä kesänä vielä tullut.  Malva ja kultapallo, vanhat luotettavat maatiaislajikkeet, kukkivat takuuvarmaan tyyliinsä.

Kolmas pysyvä kasvi, jonka laatikkoon istutin, oli pari pensasmustikkaa. Laatikon nurkassa kasvaa pysyvästi myös ruohosipuli, ja näiden lisäksi kylvin laatikkoon kesäksi eri salaattilajikkeita ja pinaattia, jonka ensimmäinen loistosato näkyy seuraavassa kuvassa. Myös basilikaa kasvoi laatikossa pitkin kesää. Kylmyyden takia monta basilikasatsia kuoli, ja jouduin istuttamaan niitä useaan kertaan uudelleen. Kaupunkipihalla tärkeään rooliin nousevat myös erilaiset ruukkukukat. Mustikkapensaiden pölytystä varmistamaan sijoitin seinän viereen puisen hyönteishotellin, joka häämöttää tuolla laatikon takana. Mahdutin laatikkoon näiden lisäksi myös herneitä, salkopapuja, ja peräti neljä kesäkurpitsan tainta. 

Seuraavissa kuvissa heinäkuun tunnelmia. Malvat ja kultapallot ovat kasvaneet korkeiksi, ja malva jo kukkii vaaleanpunaisena. Oranssin ja vaaleanpunaisten kesäkukkien alla näkyvät pinottuina ne laatat, jotka kaivoin keväällä pois pensaiden istutuspaikoista. Ensi kesänä mahdollisesti kaivan ylös vielä tuonkin pihan osan laatat ja istutan lisää pensaita. Ehkä vadelmia, nyt kun näin miten lämmin ja aurinkoinen tuo kohta pihasta on?

Elokuussa laatikon olivat kokonaan vallanneet krassi ja kesäkurpitsa. Toiset, mielenkiintoisemmat lajikkeet (kuten ne pensasmustikat!) olivat kadonneet jonnekin krassi/kesäkurpitsaräjähdyksen alle. Ja missä se pionikin luuraa?

Syksyllä oli vielä viimeinen näytös: auringonkukkien aika. Laatikkopuutarhan viidakoksi muuttuminen opetti tärkeimmän asian citypuutarhan pidosta: vaikka kaupungin harmaus kuinka ahistaa taas ensi keväänä, pieneen tilaan ei kannata istuttaa liikaa, ja harventaminen on ykkösjuttu! Näin järjettömästi tuli yhteen pieneen laatikkoon istutettua vain siinä varmistelunhalussa, että pihalla "varmasti olisi jotain vihreää". Laatikon lisäksi kylvin kuusamien väliin aidan viereen hajuhernettä ja lisää krassia. Vihreydestä ei siis todellakaan ollut pulaa!

Suurin osa laatikon ahtaudesta johtui kesäkurpitsoista, joiden kasvuun tänä kesänä tietenkin liittyi sääongelma. Olisi pitänyt kolean kesän edetessä vain kylmästi nyhtää loputonta vartta tekevät taimet pois sen sijaan, että lokakuulle asti optimistisesti odotteli josko maailmaan ilmaantuisi vielä se viideskin kesäkurpitsa - ja istuttaa tilalle lisää pinaattia. Pinaatti onkin mielestäni  se paras ja hyödyllisin lajike, mitä näin pienessä kasvatuslaatikossa kannattaa kasvattaa. Hyvänä kesänä voi pinaatti tehdä kolmekin eri satoa. Pysyvien perennojen lisäksi luulen ensi kesänä laittavani laatikkoon pinaatin lisäksi vain yrttejä ja salkopapuja.

Vielä nyt syyspäivinä on ollut mukava katsella ikkunan ulkopuolella huojuvia kultapalloja ja auringonkukkia. Pian täytyy pistää koko piha talviunille. Kiitos hienosta ekasta kesästä, citypiha!